Rihmasto

RIHMASTO / 2020

Sanni kiemurteli vaivaantuneena kun ehdotin tätä näyttelyä. Suostui kuitenkin.

Maisemamaalauksia ja kuvia maisemista piisaa. Yleensä ne ovat näköaloja, nojaavatperspektiivin, jota ei suinkaan keksinyt valokuvaaja, vaan renessanssi. Ollaan tietyssäpisteessä suhteessa maisemaan ja katsellaan sitä kaukaa. Ollaan  selin ja ymmälläänkin, niinkuin Vaeltaja sumumeren yllä Caspar David Friedrichin maalauksessa, mutta kuitenkinirrallisia. Ihmisiä jylhän kauneuden äärellä.

Tykkään rakenteista, sanoo Sanni. Rakenteita voi tarkastella ulkopuolelta, viileästi jaetäältä, sekaantumatta niihin. Mutta Sanni sekaantuu.

Mitä hän näyttää on lähellä lapsuuden kokemusta maisemasta. Maisema alkoi kotiovenkynnykseltä, siihen kompastui heti kun piha muuttui metsäksi. Siellä

maisema napsahti kipeästi oksana naamaan ja naama tömähti turpeeseen kun tutullapolulla kohtasi yllättävän esteen päivän hämärtyessä.

Luonto ei ole ulkopuolellamme, emme ole siitä irrallamme. Mikä koskee luontoa koskeemyös meitä. Rakenteemme muistuttaa metsää koska olemme pohjimmiltamme yhtä jasamaa kokonaisuutta. Kun saastutamme joen, saastutamme veren. Voimme kuvitellaolevamme turvassa taloissamme mutta emme ole. Toista ei voi riistää silpomatta itseään.

Ja kuitenkin. On kieli. On mieli joka mielellänsä luokittelee. Tuoksi ja täksi. Sinuksi jaminuksi, muiksi ja meiksi, vieraaksi ja tutuksi, maisemaksi ja kulkijaksi. Tässäerotteluvimmassa katoaa yhteys ja ymmärrys. Onneksi on Sanni. Metsä on Sanni ja Sannion metsä. Sannin ei katsele etäältä vaan on osa sitä kokonaisuutta jota kuvaa.

Sanni kutsui mukaan kuvataiteilija Sade Hiidenkarin, joka töissään käsittelee sidoksiaihmisten ja ympäristöjen välillä.

Näyttelyn kuraattori,
kuvataiteilija Pauliina Turakka-Purhonen